Cinema vériten hengessä tehty muotokuva performatiivisen popin ja rockin elävästä valtiattaresta, Grace Jonesista, jää taidokkaasti kesken. Tai siltä ainakin tuntuu, sillä vaikka jokainen kohtaus on musiikista ja Gracesta täysi, katoaa artisti Jamaikan auringonlaskuun kuin osteri alas nautiskelijan kurkusta.
 
Grace Jonesin elämässä mikään tapahtuma, teko tai paikka ei ole triviaali. Melkein joka toisessa kohtauksessa syödään, valkoviiniä tai samppanjaa juodaan vielä useammassa. Luksuksena näyttäytyvät ateriat arkipäiväistyvät, kun Grace luo jälleen kerran kasvoilleen taidokkaan meikkipinnan tai kiukustuu jollain osaamallaan maailmankielellä siitä, miten häntä kohdellaan – ja aivan aiheesta.
 
Sophie Fiennesin Bloodlight and Bami ei ole dokumenttielokuva stereotyyppisestä diivasta. Grace on toimelias viihteen työläinen, joka ei anna glamour-menneisyyden häiritä pienille klubikeikoille valmistautumista. Äidilleenkin hän tuo kotiinpaluutuliaisena uuden upean kirkkohatun. Vahvan työmoraalin ja levottoman taiteilijuuden väliin jää alue, jossa toukokuussa 70 täyttävä Grace Jones kukoistaa todennäköisesti vielä pitkään.
/Johanna Siik